Pohdimme opiskeluhuollon ja oppimisen työn yhteistyöryhmän puheenjohtajan Eija Kinnusen kanssa kuluneen vuoden poissaoloihin liittyvää case-kiertuetta ja monialaisen työn kehittämistä. LAPE:ssa on kehitetty monialaista yhteistä työtä niin koulu- kuin perhekeskusympäristössä. Kehittäjäryhmässä mietittiin erityisesti yhteistä työtä lapsen asiassa. Tarkastelupisteeksi otettiin yhteinen työ koulupoissaoloihin liittyen, koska poissaolot näkyvät selvästi eri toimijoiden työssä. Poissaoloihin liittyvässä työssä muodostuu paljon yhdyspintoja eri toimijoiden välille ja suhteessa lapseen. Pohjaa kehittämistyöhön saatiin kuntien kehittämistyöstä ja Sofia Jokelan ja Jenni Välitalon sosionomi YAMK-opinnäytetyöprosessista. Kehittäjäryhmässä pohdittiin sitä, miten poissaolot näkyvät eri ihmisten työssä ja millaisia haasteita puuttumisessa on. Yhdessä mietittiin mitä pitäisi tehdä. Ryhmässä käytiin läpi kokonaisuudessaan sitä prosessia, jossa opettaja lähtee puuttumaan poissaoloon, oppilaan kanssa, perheen kanssa, konsultoiden ja monialaisessa asiantuntijaryhmässä. Yhdessä käytiin läpi kohtaamiseen liittyviä asioita. Kehittämistyössä päädyttiin kokoamaan runko monialaisen asiantuntijaryhmän kokoontumiselle ja kirjoittamaan näkyväksi eri toimijoiden rooleja palaverissa. Lisäksi tehtiin ohjeistus hyvän yhteydenoton tai lastensuojeluilmoituksen tekemiseen. Osana kehittämistä harjoiteltiin yhteistä keskustelua case-työskentelyn avulla. Case-työskentelyä tarjottiin myös kuntiin ja menetelmää on käytetty monialaisissa tilaisuuksissa oppimisen apuna kohta yhdeksässä kunnassa.
Case-kiertue vieraili muun muassa Lahdessa, Hollolassa ja Padasjoella.
Case-työskentelyä voi käyttää koulutuksellisesti, kun halutaan käydä yhdessä keskustelua monialaisen asiantuntijaryhmän prosessista, tässä tapauksessa poissaoloihin puuttumisesta tai oppilaan kohtaamisen merkityksestä. Caseja on tehty kuitenkin myös toisenlaisilla sisällöillä ja eri ikäisistä lapsista. Työskentely sopii myös tiimissä, verkostoissa, opettajainkokouksessa tai opiskeluhuoltoryhmän kokouksessa käytettäväksi. Erästä casekertomusta testattiin menestyksekkäästi nepsy-osaajaverkoston tapaamisessa ja kertomuksesta nousi paljon keskustelua ja ratkaisuja.
Suunnittelemassamme case-työskentelyssä pohditaan ja keskustellaan dialogissa tarinamuotoon kirjoitetusta casesta. Tavoitteena on avata poissaoloihin puuttumisen prosessia, joka tarinassa johtaa monialaisen asiantuntijaryhmän muodostamiseen. Yhteisessä keskustelussa havainnoidaan tarinaa ja sen henkilöitä, ja muodostetaan yhteisiä käsityksiä siitä, mitä lapsen tilanteessa ja elämässä tapahtuu ja miten lasta ja hänen perhettään voisi tukea. On oleellista muistaa, että asiantuntijuutta on paitsi ammattilaisilla mutta myös muilla toimijoilla, lapsilla ja perheillä.
Koulun ja opiskeluhuoltopalvelujen väen sekä sosiaalipalvelujen ja psykososiaalisten palvelujen yhteinen keskustelu oli merkityksellistä. Mukana oli väkeä myös esiopetuksesta, varhaiskasvatuksesta ja koulunuorisotyön lisäksi muistakin nuorisopalveluista kunnasta riippuen. Keskustelu casejen parissa oli moniäänistä ja oli kiinnostavaa, miten mukana olleiden ihmisten vaihtuessa casesta tehdyt huomiot saivat eri merkityksiä. Työskentelyn avulla toimijat ovat voineet tutustua toisiinsa ja käydä monialaista keskustelua läpi niin, että paikalla on voinut olla keitä vaan lasten asioissa työskenteleviä, nuoria ja vanhempia eläytymässä Liisan ja hänen perheensä tarinaan.
Case-työskentelyjä vedettiin yhdeksässä kunnassa, yhteensä yksitoista tilaisuutta. Toteutustavat riippuivat kunnasta. Joissain tilaisuuksissa oli suuri määrä työskentelyyn osallistuneita sekä yleisöä, toiset olivat pienempiä. Kaikissa tilaisuuksissa havainnoitiin 7.-luokkalaisen Liisan tarinaa ja joissain kunnissa syvennyttiin lisäksi hänen pikkuveljensä Voiton tarinaan. Työskentelevänä ryhmänä yleisön edessä oli joukko asiantuntijoita, jotka voisivat jollain tavalla olla mukana Liisan asiassa: esi/luokanopettajia tai luokanvalvojia, rehtoreita, erityisopettajia, opinto-ohjaajia, koulunkäynnin ohjaajia, nuorisotyöntekijöitä, kuraattoreita, psykologeja, terveydenhoitajia, lääkäreitä ja lisäksi sosiaalihuoltolain sekä lastensuojelulain mukaisten palvelujen sosiaalityöntekijöitä, sosiaaliohjaajia, perhetyöntekijä ja psykiatrisia sairaanhoitajia ja psykologeja lasten ja nuorten psykososiaalisista palveluista. Muutama vanhempi ja oppilas olivat myös osallistumassa. Työskentelevää ryhmää pyydettiin havainnoimaan tarinaa ja sen henkilöjen toimintaa ja tuomaan esille huomioitaan. Tarina eteni aina kappaleen matkaa kerrallaan ja usein ryhmä havaitsi jo alkuvaiheessa asioita, jotka myöhemmin osoittautuvat paikkaansa pitäviksi. Moniääninen keskustelu oli sykähdyttävää.
Meillä on oppilashuoltoryhmissä valtava määrä asiantuntemusta ja osaamista. Muistammeko aina tämän? Usein kuulee sanottavan, että kouluille tarvittaisiin eri ammattilaisia lisää, tai että lasten ja nuorten pitäisi saada paremmin apua koulun ulkopuolelta. Oppilashuoltoryhmän jäsenten ajatuksia kuunnellessa ja vuorovaikutusta katsellessa ajattelee kuitenkin, että ihmisillä pitäisi olla enemmän luottamusta omaan ammattitaitoonsa ja osaamiseensa.
Iitissä opettajat ja muu henkilökunta osallistuivat keskusteluun tiiviisti.
Tilaisuuksia vetäessä ja seuratessa heräsi paljon ajatuksia ja useamman kerran mennyt iho kananlihalle. On aina yhtä huikaisevaa kokea se, kun tehdään empaattisesti huomioita lapsesta ja iso joukko ihmisiä hakeutuu yksi ihminen kerrallaan yhteiseen ääneen lapsen asiassa. Liisasta maalailtiin monenlaisia kuvia, mutta yhteistä oli ymmärrys siitä, että kuvan Liisalla on monenlaista kuormitusta, tarvetta konkreettiselle avulle ja halua löytää joku luotettava ihminen, jonka kanssa testata sitä, voisiko vaikeista asioista kertoa ja selvittää miten niihin saisi apua. Mallia tehdessä kehittäjäryhmässä pohdittiin empaattisen kuvailun käsitettä ja tuntui hyvältä kuulla, millä sanoilla ja sävyillä Liisaa lähdettiin kuvaamaan caseissa siitäkin huolimatta, että Liisa salaili asioita ja jopa vääristeli totuutta. Myös vanhemmista päästiin puhumaan empaattisesti. Kertomuksen edetessä vanhempien tavasta toimia löydettiin hienoja asioita.
Case-työskentelyä Liisan tarinan parissa harjoiteltiin ja casea testattiin kerran monialaisessa kehittäjäryhmässämme. Case-kertomusta käsiteltiin ennen kuntien tilaisuuksia myös kahdessa kokemusasiantuntijoiden työpajassa. Sosionomiopiskelijat Vilma Ranta ja Hanna Silventoinen toivat opinnäytetyössään monialaisen asiantuntijaryhmän kehittämiseen nuorten ääntä. Liisan tarinaa käsiteltiin kahdessa kokemusasiantuntijanuorten työpajassa, jotka järjestettiin Kanervikon koululla ja Pienryhmäkoti Jaloversossa. Kokemusasiantuntijanuorilla oli paljon kokemusta monialaisista palavereista heidän asioissaan. Erityisesti tytöt pystyivät samaistumaan Liisan tarinaan hyvin. Nuorten kokemukset tulivat työskentelyssä vahvasti esiin ja heillä oli paljon ajatuksia siitä, miksi Liisan tarinassa tapahtui mitä tapahtui ja miksi Liisa toimi kuten hän toimi. Kokemusasiantuntijat toivat esille seikkoja, jotka voivat estää tai vaikeuttaa asioista puhumista esimerkiksi kotona, he puhuivat luottamuksen merkityksestä ja siitä, etteivät aikuiset saa luovuttaa nuoren suhteen vaan pitää kysyä rauhassa uudelleen vaikka nuori sanoisi kaiken olevan hyvin. He puhuivat välittämisestä, pelkäämisestä, kiusaamisesta, kavereiden auttamisesta, perheestä, vuorovaikutuksesta, yhteisestä ajasta, kohtaamisesta ja taas kerran aikuisen tehtävästä auttaa. Niille nuorille, joilla nyt oli positiivisia kokemuksia palavereista ja kertomisesta, ei ollut alkuun välttämättä ollut helppoa uskaltaa puhua. Rauhassa eteneminen ja myönteiset kokemukset olivat kuitenkin vahvistaneet luottamusta ja nyt he halusivat kannustaa muitakin nuoria luottamaan. Työpajoissa oli myös nuoria, joilla oli kokemuksia siitä, etteivät tulleet kuulluksi ennen kuin joku aikuinen oli todentanut tai vahvistanut heidän kertomansa. Näillä nuorilla oli myös kokemuksia siitä, ettei apua ollut saanut.
Poissaoloihin liittyvään kehittämistyöhön saatiin panostusta Hanna Silventoisen ja Vilma Rannan sekä Jenni Välitalon ja Sofia Jokelan (vas.) opinnäytetyöprosesseista.
Sykähdyttävää oli kuulla se, miten case-työskentelyihin kunnissa osallistuneet nuoret toivat esille aivan samoja asioita kuin kokemusasiantuntijanuoret. Mikä hienointa, kuulijat selvästi höristivät korviaan nuorten alkaessa puhua. Nuoret tavoittivat sen, miten nuorta kannattaisi lähestyä, miten kannattaisi ”kysyy ensin jotain, mikä ihan hädin tuskin edes liittyy koko asiaan”, miten ei saisi heti uskoa, että kiusaaminen on loppunut, miten pitäisi tukea nuorta siinä, että antaisi aikuisten auttaa kavereita sen sijaan, että nuori jäisi yksin asian kanssa. Nuoret toivat esille perheen merkityksen, yhteisen ajan, tekemisen ja vuorovaikutuksen merkityksen. He pohtivat, että jotain on vialla, kun kotona ei enempää huomata, ja miettivät, ettei vanhempia halua aina kuormittaa.
Yhteistä työtä meidän on tehtävä esimerkiksi silloin, kun koko perhe on tuen tarpeessa tai kun Liisa tarvitsee vankempaa psyykkistä tukea. Näissä tilanteissa on oleellista, että välitämme kaiken tiedon eteenpäin ja jatkamme Liisan tukemista niillä keinoilla, jotka arjessa on käytettävissä. Pysäyttävää oli se, miten erilaisiin ratkaisuihin Liisan kohdalla päädyttiin. Kun yksi Liisa toimitettiin kiireesti hoitoon, niin toinen selvisi koulun tukitoimien avulla eteenpäin. Yhteinen tieto muodostuu aina ihmisten välillä ja kulloisessakin vuorovaikutuksessa. Toki erilaisiin ratkaisuihin päätyminen osittain johtuu siitä, että vuorovaikutus aidon Liisan kanssa jää casetyöskentelyssä puuttumaan. Oikeassa lapsen ja perheen kohtaamisessa vuorovaikutus ja intuitio vaikuttavat paljon. Kun olemme yhteydessä toiseen, kohtaamme hänet tavalla, jossa vuorovaikutuksessa siirtyy myös paljon sanatonta. Hyvän vuorovaikutuksen kehään syntyy luottamus toista kohtaan. Case-työskentelyssä on mahdollisuus päästä käsiksi intuitioon, mutta koska oikeaa vuorovaikutusta ei synny, on mahdotonta tarkasti sanoa, miten kunkin yksittäisen lapsen asiassa todellisuudessa edettäisi.
Tieto Liisan viiltelystä hiljensi katsomon ja ehkä jossain määrin myös asiantuntijat. Muistammeko aina selvittää tilanteen riittävän hyvin, ennen kuin painamme paniikkinappulaa? Tässäkin luottamus koulun monialaiseen asiantuntijajoukkoon on tärkeää: meillä on jokaisella koululla ihmisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin asiantuntijoita töissä ja heillä puolestaan tieto konsultaatiomahdollisuuksista, silloin kun oma asiantuntemus ei riitä. Jokaisen opettajan ei tarvitse tietää nuorisopsykiatrian tai perheneuvolan toimintaperiaatteita, terveydenhoitaja ja psykologi tietävät. Kaikkien opettajien ei tarvitse tuntea sosiaalihuoltolain ja lastensuojelulain eroavaisuuksia, kuraattori kyllä tuntee. Tärkeää on luottamus ja osaamisen jakaminen: tämä monialainen osaaminen on kouluyhteisön yhteistä omaisuutta.
Liisan tarinaa yhdessä havainnoitaessa tärkeinä asioina nousivat kohtaaminen, konsultointi, kokonaisuuden huomioiminen, yhteinen työ ja konkreettiset tavat auttaa. Paljon puhuttiin ennaltaehkäisevästä työstä ja varhaisesta tuesta. Kokemusasiantuntijanuoret puhuivat paljon kohtaamisesta, ajan antamisesta ja vakavasti ottamisesta sekä koko perheen vuorovaikutuksen tukemisesta. Tärkeäksi nousi myös konkreettisen avun ja tuen merkitys. Mitä voimme konkreettisesti koulussa tehdä, entä vaikka sosiaalipalveluissa tai psykososiaalisella puolella? Erityisesti koulun arkiset tukikeinot helpottavat osaltaan tilannetta nopeasti ja tilanteen paheneminen voidaan ehkäistä. Lapsella on monta toimintaympäristöä, joissa hän elää: koulu, päiväkoti tai oma koti, ehkä sijoituspaikka. Mutta lapsi elää myös suhteessa itseensä ja toisiin: vanhempiinsa, opettajiinsa, kavereihin ja työntekijöihinsä. Eri toimintaympäristöjen ymmärrystä tarvitaan.
Hyvä monialainen tapaaminen on valmisteltu etukäteen ja jokainen osallistuja tietää roolinsa. Nuoret ja kokemusasiantuntijanuoret toivat esille monesti sen, että heille on tärkeää tietää mitä yhdessä puhutaan ja millä sanoilla, ja pohtia aikuisen kanssa sitä, miten heidän sanomisiinsa reagoidaan. Harjoittelu tai neuvottelun pohtiminen ennakkoon lisää luottamusta ja varmistaa sen, että nuoren ajatukset tulevat kuulluksi. Tarvittaessa vaikka toisen suulla. Vuorovaikutus paikallaolijoiden välillä syntyy kuitenkin aina kussakin ainutlaatuisessa hetkessä. Monialaisessa asiantuntijaryhmässä on mahdollisuus hyödyntää monialaisesti kerättävää tietoa tarjottavien tukitoimien pohjaksi. Tietoa voidaan saada keskusteluista, dokumenteista, tutkimuksista, selvityksistä, arvioista ja kartoituksista. Asiantuntijaryhmän vastuuhenkilön on kirjattava ryhmän toimintatavoitteiden kannalta välttämättömät opiskelijaa koskevat tiedot opiskeluhuoltokertomukseen. Myös muut asiantuntijaryhmän jäsenet voivat tehdä tällaisia kirjauksia salassapitovelvoitteiden estämättä.
Kaikissa puheenvuoroissa oli viisautta, mutta mieleen jäi erityisesti se, miten rehtori muistutti oppilaan voimavaroista, psykologi varoitti tulkitsemasta liian vähäisen tiedon pohjalta, kuraattori mietti järjestöyhteistyön mahdollisuuksia, erityisopettaja tarjoutui antamaan tukea, jotta rästitehtävät saadaan tehtyä ja koulunuorisotyöntekijä toi esille keskinäisen luottamuksen merkitystä: kaikkien ei tarvitse olla mukana neuvottelussa, voin luottaa siihen, että tieto siirtyy tarvittaessa. Pohdimmeko aina riittävän tarkasti monialaisen asiantuntijaryhmän kokoonpanoa? Keiden on tarkoituksenmukaista olla nimenomaan vanhempien kohtaamisessa mukana? Vaikka erityisopettaja työskentelisi Liisan kanssa, riittäisikö huoltajien tapaamiseen luokanvalvoja? Vaikka Liisalla olisi mielenterveyspulmaa, olisiko kuraattori Liisalle ennestään tuttuna paikalla ja psykologi vain konsultoivassa roolissa? Tämä johtaa miettimään sitä, hyödynnämmekö riittävästi keskinäisen konsultaation mahdollisuuksia. Nyt kun terveydenhoitajien ohella myös kuraattorit ja psykologit työskentelevät kokopäiväisesti kouluilla ja viestintävälineitä on runsaasti käytössä, on aina mahdollista pohtia asioita yhdessä.
Heinolassa ja viidellä muulla paikkakunnalla oli nuoria osallistumassa.
Monialaisessa asiantuntijaryhmässä on kyse lapsen asian äärelle pysähtymisestä ja koulun tavasta tehdä monialaista arviointia, ei siitä, että kaikki oppilaan asiat käsiteltäisiin isolla joukolla. Ja mikä määrä tietoa koulussa onkaan käytettävissä! Wilmassa on Liisan oppimissuunnitelma ja tarkat tiedot poissaoloista, luokanvalvoja tapaa vanhempia vanhempainvarteissa, luokkien ryhmäytymispäivissä on ollut useita työntekijöitä, terveydenhoitajalla on historiatiedot neuvolasta alkaen. Koko ajan on mahdollista saada lisätietoa ja mikä hienointa niin monella tavalla tukea Liisan koulunkäyntiä. Tukihan voi koko luokkaan tai ryhmään kohdistuvana auttaa myös Liisaa ja yksilökohtaista tukeakin voi antaa niin moni koulussa. Koulun ulkopuolisilla yhteistyökumppaneilla ei tätä tietoa ja näitä monipuolisia tukimahdollisuuksia ole. Yhteinen työ onkin lapsen näkemistä yhdessä ja oman toiminnan näkemistä osana yhteistä työtä. Muistammeko miettiä myös palvelujen tarjoamisen lisäksi kohdata lapsen joka päivä, kysyä mitä kuuluu ja miten menee? Tätä kyselivät case-työskentelyihin osallistuneiden lisäksi nuoret.
Mitä sitten tapahtuu, kun monialainen asiantuntijaryhmä on koottu yhdessä nuoren tai lapsen ja hänen perheensä kanssa? Neuvottelulle varataan hyvä aika ja tila, jotka tukevat kiireettömyyden tuntua. Ihmiset saapuvat paikalle ajoissa ja rauhallisina, kättelevät ja luovat lämpimän, hyvän ilmapiirin. Paikallaolijat esittelevät itsensä, roolinsa ja tehtävänsä ja tapaamiselle sovitaan aikataulu ja vastuuhenkilö, joka kirjaa käydyt asiat opiskeluhuoltokertomukseen. Opiskeluhuoltokertomuksen rakenne on hyvä käydä läpi alussa.
Se, jolla huoli herännyt, esittelee lyhyesti, miksi ollaan koolla. Eri toimijat, vanhemmat ja lapsi kertovat hyvin sujuvista asioista ja voimavaroista sekä asioista, joihin toivoisivat ratkaisuja. Yhdessä ollaan lapsen asian äärellä. On tärkeää, että lapsen ja vanhempien ajatukset tulevat kuulluksi ja kaikki pääsevät osallistumaan. Neuvottelusta sopinut työntekijä on jo valmistellut tapaamista etukäteen ja jutellut lapsen ja vanhempien kanssa siitä, mitä yhdessä olisi hyvä puhua. Olemassa oleva tieto jaetaan osallistujien kesken ja jos tarvetta on koulun ulkopuolisen avun tarpeen selvittämiselle, mietitään, tehdäänkö yhdessä yhteydenotto esimerkiksi sosiaalihuoltoon tai psykososiaalisiin palveluihin. Mahdolliset kartoitukset kootaan yhteen ja jos on tarpeen, uusista sovitaan. Yhdessä mietitään mikä on lapsen asian kannalta järkevää.
Olennaista on sopia siitä, miten jatketaan: kuka tekee mitäkin ja miten asioita voidaan jakaa yhdessä tehtäväksi. Jotta voidaan varmistua siitä, että lapsen asiassa edetään, sovitaan myös seurannasta ja siitä, koska kokoonnutaan uudestaan. On erittäin tärkeää päättää neuvottelu toiveikkaana. Osallistujilla pitää olla luottamusta siihen, että yhdessä sovitut asiat auttavat lasta. Lapsen ja perheen pitää voida lähteä neuvottelusta tuntien, että heitä on kuultu ja että asiat voivat mennä parempaan.
Parhaimmillaan monialainen asiantuntijaryhmä on moniääninen, terapeuttinen verkostokokous, jossa toteutuu yhdessä tietäminen ja jokaisen jäsenen kuulluksi tuleminen. Kaikkien tehtävänä on varmistaa erityisesti lapsen tai nuoren kuulluksi tuleminen. Parhaimmillaan monialaisessa asiantuntijaryhmässä toteutuu paitsi arviointi, myös hoidollisuus ja terapeuttisuus. Myönteisen ajattelun ylläpitäminen on jokaisen ammattilaisen vastuulla ja jokainen jäsen voi tuoda omaa osaamistaan esimerkiksi verkostotyöhön, vanhemmuuden tukemiseen tai auttamistyöhön liittyen, riippumatta ammattinimikkeestä.
Olen valmistautunut palaveriin miettimällä, mitä tahdon sanoa. Voin tarvita apua aikuisilta itseluottamuksen ja rohkeuden keräämiseen ennen palaveria. Olen kertomassa omia ajatuksiani, mielipiteitäni, kokemuksiani ja ehdotuksiani monialaisessa asiantuntijaryhmässä. Tarvittaessa minulla on joku minulle tärkeä henkilö auttamassa asioiden kertomisessa. On tärkeää, että paikalla on minulle joku merkityksellinen ihminen. On hyvä, että asiantuntijat pystyvät tulkitsemaan ilmeitäni ja eleitäni, jos en pysty jostain syystä tuottamaan sanallisesti asiaani. On tärkeää, että minulle annetaan mahdollisuus kertoa omista asioistani omalla tyylilläni. Voin tarvita tähän aikaa, joten annathan minun rauhassa miettiä mitä haluan sanoa ilman kiireen tuntua.
”Liisa 7lk.”
Anne-Marie Haavisto, projektisuunnittelija LAPE Päijät-Häme
Eija Kinnunen, opiskeluhuollon palvelupäällikkö, Lahti
Toimenpidesuositukset lapsiperhepalveluiden ja koulun välisen yhteistyön kehittämisen tueksi : Pitkittyneet koulupoissaolot yhteistyön lähtökohtana. Jokela, Sofia; Välitalo, Jenni (2018). https://www.theseus.fi/handle/10024/148430
Koulun monialaisen asiantuntijaryhmän kehittäminen : Työpajoihin osallistuneiden nuorten näkökulma osana kehittämistä. Ranta, Vilma; Silventoinen, Hanna (2018). http://www.theseus.fi/handle/10024/153368
Sosiaalialan osaamiskeskus Verso 